Mie Elli, 30- vuotias yksinhuoltajaäiti, vastavalmistunut sairaanhoitaja, olin haaveillut lääkiksestä jo vuosia. Se oli vain kokonaisuudessaan niin suuri asia, että en mie koskaan uskonut, että minusta olisi edes yrittämään sitä. En tiedä miksi ajattelin aikoinaan näin, koska se tuntuu nyt niin hölmöltä. Miksi en muka? Miksi en minä, jos joku muukin?
Opiskelin sairaanhoitajaksi, valmistuin kesäkuussa 2014, eli siis ihan hetki sitten. Lääkis ja sinne hakeminen on kalvanut minun mieltä jo vuosia, mutta jostain syystä se on ollut mukana vain mielessä, ei sen suurempina tekoina (jos ei mukaan lueta vuosikausia netissä seurattuja valintakokeita, hakuvaatimuksia, blogien seurantaa ym.) Hakeminen kouluun on ollut aina suuri haave, unelma. Jotain minkä vuoksi mie olisin valmis tekemään paljon, mutta jotain jonka eteen en koskaan ennen ollut tehnyt mitään, en ehkä uskaltanut. Kunnes sitten eräänä päivänä...
Työkaverini, hyvä ystäväni Maria sanoi minulle töissä miettineensä asioita ja tehneensä ison päätöksen elämässään. Hän sanoi hakevansa lääkikseen. Se tuntui siltä kuin olisin ollut hississä, joka vain syöksähtää alaspäin, se vain kouraisi jostain sisältä niin voimakkaasti. Sillä hetkellä mietin vain, että eihän tämä voi olla totta, "SINÄKIN?!" ja mieleni huusi kokoajan, että "MINÄKIN TAHDON!" Oli uskomaton tunne, että joku niin lähellä, oli ajatellut ja pyöritellyt mielessään samoja asioita kanssani päivästä toiseen, kuitenkaan sanomatta mitään. Silloin mie ajattelin, nyt tai ei koskaan! Ei mennyt kauan kuin me laitoimma ison pyörän pyörimään ja istumma nyt vähän niin kuin samassa veneessä. Meiän tulevaisuus tulee olemään täynnä fysiikkaa, kemiaa, biologiaa, laskemista, rutiinien kehittämistä, laskemista ja lisää laskemista. Me tulemma taistelemaan aikataulujen, tehtävien, oman riittämättömyyden ja turhautumisen kanssa. Mie luulen kuitenkin, että siinä samalla me tulemma tuntemaan suurta onnistumisen tunnetta uuden oppimisesta, toistemme tukemisesta, ajan löytämisestä ja onnistuneen arjen pyörittämisestä. Tämä lääkikseen hakeminen on kuitenkin jotain niin suurta ja houkuttavaa, mistä met olemma molemmat haaveilleet, että mie tiiän asioiden järjestyvän. Jotenkin.
En ole vielä kuullut yhtään hulluttelu kommenttia, se tuntuu hyvältä. Olen saanut positiivista palautetta ja paljon tsemppiä opiskelun suhteen. Minulla on ihana perhe ja lähipiiri, joka tukee minua jo nyt ja tiiän heän tukevan minua myös jatkossa. Minun äiti tulee olemaan korvaamaton (taas). Onneksi äiti ymmärtää kuinka tärkiää tämä minulle on, se että mie saan tavoitella unelmiani. Ilman äitiä minulla olis jäänyt moni asia kokematta ja tekemättä. Vaikka se välillä jaksaa motkottaakin, niin ihaninta äitissä on se, että tällaisille suurille asioille kuten opinnot, se näyttää aina peukkua ja tukee ja tsemppaa minua viimiseen saakka. Minun tätini P, on myöskin suuri tukipilarini, joka tulee takuulla auttamaan minua tulevan lukemisen ohella niin paljon kuin voi. Ihana tietää, että äidilleni ja tädilleni voin olla taakaksi ja aiheuttaa heille opiskelujeni aikana harmaita hiuksia, mutta he silti pysyvät siinä.
Tässä oli minun taustaani. Huomenna olenkin sitten menossa ostamaan ekoja kirjoja. En muista ihan tarkkaa, koska ostan niin paljon samalta ihmiseltä, mutta mukana oli useampi fysiikan kirja, kemiaa, bilsaa ja tättädädää LÄÄKIKSEN VALMENNUSKURSSIN MATSKUT EXIMIALTA! Jes! Odotan huomista jo malttamattomana. Mie en ole ihan niin reipas ollut kuin Maria, minulta puuttuu vielä vihkot. Laskintakaan ei ole. Taijan aloittaa kuitenkin lukemisen jo huomenna, oli laskinta tai ei.
Ensi viikolla meinasimma lyyä Marian kanssa treffit jollekki illalle ja alamma suunnitella "lukujärjestystä". Mistä aletaan, kuinka kauan mitäkin ym. Meillä on melko lailla 21kk aikaa, ennen suurta koitosta 2016. Nyt vain ensin lukemista, iltalukiota ja 2015 loppuvuojesta valmennuskurssille.
Ensi kertaan.
-Elli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti