Blogissa on ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla, koska elämässähän saattaa sattua yhtä ja toista. Motivaatio lukemista kohtaan on ollut loskakerroksen alla, mutta sitten eteen tupsahti kaksi kandia ja sieltähän se motivaatio taas putkahti esiin! Oli aivan ihanaa jutella pääsykokeista sellaisten kanssa, jotka käyneet sen kaiken itsekin läpi.
Parasta siinä kuitenkin oli se, että he suhtautuivat minuun niin tasavertaisesti. Ensimmäisenä ei tullut kommenttia siitä, miten vaikea on päästä sisään eikä siitä, miten joku naapurin tutun kaverin siskon koulukaveri oli hakenut ainakin 21 kertaa eikä ollut päässyt. Eikä myöskään tullut sitä pitkää katsetta ja hiljaisuutta, jonka aikana kuunteleva osapuoli kelaa mielessään jotain itseensä liittyvää lääkistraumaa ennen kuin sanoo mitään. Asiasta pystyi siis puhumaan kuin mistä tahansa yhteisestä mielenkiinnon kohteesta, mikä oli niin supervirkistävää! En tajunnutkaan, että olin sellaista edes kaivannut!
Mulla eilen illalla itkukin purskahti, kun tajusin ettei unelma ole mihinkään kadonnut. Kaikkeen ei kuitenkaan yksi sairaanhoitajakaan pysty, vaikka tässä ammatissa tarvitaankin multitasking skilssejä aika lailla. Mutta kun yhdellä kertaa aloittaa uuden työn, parisuhde päättyy, etsii uutta asuntoa ja kaiken keskellä yrität pysyä optimistisena, ei paukkuja riitä lukemiseen. Onneksi kaikki kuitenkin aina järjestyy parhain päin!
Nyt sitten uudella innolla kohti joulua ja uutta vuotta, jonka saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja pianhan sen toukokuukin koittaa ja pääsen ensimmäistä kertaa kokemaan ne pääsykokeet :) Palaan tähän asiaan sitten paremmalla ajalla. Kello on nimittäin nyt 6.46 aamulla ja istun bussissa menossa töihin. Onnellista perjantaita ❤
- M -
